"Onni, tarkemmin ilmaistuna kirkko-onni on suosinut. Kotikirkko on aina ollut lähellä. Lähimmillään − 150 metrin päässä − se oli Joensuussa, eikä nykyinenkään kotikirkko eli Paavalinkirkko ole kuin kahden kilometrin päässä. Helppo mennä vaikka apostolinkyydillä.

Paavalinkirkko on jyhkeän komea, erottuu maisemassa. Ja sehän on tarkoituskin. Kirkko ei ole mikä tahansa rakennus vaan Herran huone. Vaikka rakennus on suuri, se ei ole pelottava. Materiaali on kotoista punatiiltä ja puistikossa Valkan kundin, mestarinyrkkeilijä Gunnar Bärlundin, patsas.

Kirkkorakennus kohtaa kävijän omalla tavallaan. Ehkä tärkeintä kuitenkin on se, miten kirkkoyhteisön ihmiset, niin työntekijät kuin seurakuntalaisetkin, kohtaavat toisensa. Tunteeko ihminen itsensä tervetulleeksi? Kyllä, Paavalinkirkkoon on hyvä tulla.

Jotenkin näille kulmille sopii hyvin, että kirkko on juuri Paavalinkirkko, eikä Matteuksen tai Johanneksen. Apostoli Paavalin elämä kun oli täynnä dramaattisia käänteitä, vihaa, vimmaa, uskallusta, toivoa ja poikkeuksellista hengen paloa. Monenlaista on koettu näissäkin kortteleissa.

On hyvä muistaa, ettei Paavali (Paulus) ollut alun perin Paulus vaan Saulus (Saul). Juutalainen, fariseus, Rooman kansalainen. On ihme, että juuri hänestä tuli varhaisen kristinuskon merkittävin lähetti, saarnamies ja seurakuntien rakentaja. Ihmeeseen tarvittiin historian merkittävin kääntyminen, arkisemmin takinkääntö.

Kristittyjä jahdannut ja vainonnut fariseus-Saulus tarvitsi kääntymykseensä ihmeen Damaskoksen tiellä. Noin kahdentuhannen vuoden jälkiviisaudella pystymme ounastelemaan, kuka tai mikä ihmeen taustalla vaikutti.

Kesken matkanteon Saulus näki näyn ja menetti joksikin aikaa näkönsä. Sokaistui valon kirkkaudesta. Näyssä hän sai kehotuksen mennä tapaamaan kristittyä Ananiasta. Niin tapahtuikin. Ananias julisti sokeutuneelle vieraalleen evankeliumia. Sana vaikutti. Se muutti Sauluksen elämän. Hän sai näkönsä takaisin, otti kasteen ja kääntyi kristityksi. Sauluksesta tuli Paulus, suomalaisittain Paavali. Hänestä tuli apostoli, vaikkei hän koskaan itse tavannut Jeesusta.

Mitä enemmän Paavalin työtä ajattelee, sitä enemmän hämmästyy. Kuinka moni meistä olisi valmis lähtemään viikoiksi, kuukausiksi ja jopa vuosiksi kristinuskon myyntimieheksi? Ilman matkakassaa, isoja eväitä, lentolippuja ja hotellivarauksia. Paavali lähti, joskus muutaman seuralaisen kanssa, joskus yksin. Merimatkat taittuivat purjelaivoilla, mutta kuivalla maalla Paavali käveli välimatkat. Siitä syntyi käsite apostolinkyyti, edelleen ekologisin tapa edetä.

Jo fyysiset suoritukset herättävät kunnioitusta, mutta ehkä vielä enemmän hengen voima.

Paavali kohtasi väkivaltaa, vihaa ja vastustusta sekä omalla maaperällä että vierailla mailla. Fariseukset ja muut puhdasoppiset juutalaiset vihasivat häntä, koska hän korosti kasteen, uudelleen syntymisen merkitystä, eikä Mooseksen lakia ja siihen nojaavia tapoja.

Paavali ei pyörinyt matkoillaan jo uskossa olevien eli omiensa joukossa vaan pakanoiden, joille hän julisti uutisensa, ilosanoman Vapahtajasta. Ja mitä kaikkea Jeesukseen uskomisesta seuraisi.

Ihmisluonto oli luultavasti 2000 vuotta sitten aika samanlainen kuin nytkin. Paavalin kuulijakunta jakaantui oletettavasti vastaanottavaisiin, innostuneisiin, varovaisiin, penseisiin, epäuskoisiin ja vihamielisiin.

Apostolin aikana ei ollut sosiaalista mediaa, jonka avulla kiusata ja lyödä. Paavali sai kokea konkreettista väkivaltaa: hakkaamista, ruoskintaa ja vankityrmän kolkkoutta. Hengenlähtö oli monta kertaa lähellä, mutta Rooman kansalaisuus pelasti hengen useampaan kertaan.

Toisaalta Paavali kohtasi matkoillaan vieraanvaraisuutta, iloa, intoa ja uskollisuutta. Syntyi yhteisöjä, seurakuntia, kannattajia ja ystävyyksiä. Evankeliumi levisi hämmästyttävän tehokkaasti. Toki syntyi myös ristiriitoja ja eripuraa niin perheiden ja sukujen kuin isompienkin ryhmittymien välille.

Paavali levitti ilosanomaa puhuen, mutta meidän nyt elävien onneksi myös kirjeitse. Ainakin Kekkosen aikana koulun uskontotunneilla opeteltiin Paavalin kirjeitä, muistattehan rimsun: room-ko-gal-ef-fili-kol-tessal ja niin edelleen.

Kirjeet ovat äärettömän kiinnostava sekoitus teologiaa, moraalia, elämänohjeita ja työnohjausta. Nuhteita ja kiitoksia, keppiä ja porkkanaa. Paavalin kirjeet antavan varsin selkeäkielisen kuvan kristinuskon ensimmäisestä lähetysvaiheesta, myös maaperästä, johon sanaa kylvettiin.

Paavalin kirjeet jatkavat siitä, mihin evankelistat lopettivat. Niistä on luettavissa monen muun asian ohessa yhteisyyden ja solidaarisuuden merkitys, asiaansa uskovien ihmisten yhdistetty voima. Linkit nykyaikaan ovat olemassa. Edelleenkin seurakunta on, kuten Paavalin aikaan, moniääninen, kirjava, monenlaisten ihmisten yhteisö, joita yhdistää Sana.

Sekin kävi selväksi, että seurakuntien elinvoimaan tarvittiin monen ihmisen työtä sen jälkeen, kun Paavali oli paikkakunnan jättänyt. Elinvoima ei ollut vain yhden ihmisen vaan yhteisön, seurakunnan yhteinen asia. Elinvoima tarvitsi sanoja ja tekoja, jalkautumista ihmisten pariin. Niinhän se on nytkin."

Reetta Meriläinen, Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja ja Paavalin seurakuntalainen

Alkuperäinen kuva: Jani Laukkanen

‍