Luuk. 7: 36-50

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä.

Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: ”Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Simon, minulla on sinulle puhuttavaa.” ”Puhu vain, opettaja”, fariseus vastasi.

”Oli kaksi miestä”, sanoi Jeesus. ”He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?” Simon vastasi: ”Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi.” ”Aivan oikein”, sanoi Jeesus. Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: ”Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.” Ja hän sanoi naiselle: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.”

Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: ”Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi.” Mutta Jeesus sanoi naiselle: ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.”

------

Kirkkorakennus on lahja

kansalaisille

yhteinen tila

jonka ovella ei kysellä maksukyvystä

uskon laadusta eikä elämäntavoista

Tila jonne saa piipahtaa

tai jäädä viipyilemään,

jossa saa aistia tervetulotoivotuksen

vaikkei olisi osallistunut kustannuksiin

eikä tunnustaisi tilaa omakseen

muutoin kuin kaipuun verran

Kirkkotilaan saa kurkistaa

kysellä ja kummastella

istahtaa takapenkkiin

ja havahtua

tämä kaikki tehty

minuakin varten

Näin kirjoittaa Irja Askola runossaan Kirkon ovi on auki.

Tämän Paavalinkirkon ovi on ollut avoinna ihmisille kauan, näinä päivinä kaikkiaan jo 90 vuoden ajan, avoinna tulla sisään ja istahtaa penkkiin, katsella tätä kaunista rakennusta, upeaa kirkkoa.

Kun me puhumme kirkosta, tarkoitamme paitsi rakennusta, myös yhteisöä, joka siellä kokoontuu. Täällä se on Paavalin seurakunta, osa Suomen evankelisluterilaista kirkkoa ja sitä kautta osa maailmanlaajuista kristittyjen yhteisöä, Kristuksen kirkkoa. Yhdellä ovenavauksella aukeaa siis monta ulottuvuutta.

Ovet auki on nimeltään myös evlut kirkkomme tuore strategia, jossa linjataan kirkon lähivuosien toimintatapoja ja tavoitteita. Asiakirjassa puhutaan toisaalta ulos lähtemisestä, uusien kumppanuuksien hakemisesta, yhteistyöstä, toisaalta sisään kutsumisesta, uudelle avautumisesta ja ihan konkreettisestikin uudenlaisesta kirkkotilojen käytöstä.

Avoimista ovista on kyse myös päivän evankeliumissa, jossa Luukas kertoo Jeesuksen vierailusta fariseus Simonin kotiin. Simon, oppinut mies ja arvossa pidetty yhteisönsä jäsen, oli kutsunut kaupungissa vierailevan Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja pöytävieraita oli muitakin.

Emme tiedä oliko tapana, että myös muut kuin kutsutut saattoivat tulla keskustelua kuuntelemaan, mutta ainakin eräs nainen tuli, ei kurkistanut vain ovelta tai jäänyt ovenpieleen istumaan vaan ihmisistä välittämättä tuli peremmälle, suorastaan juuttui Jeesuksen jalkojen juureen pöydän ääreen.

Simon närkästyi – nainen ei ollut toivottu vieras, hän oli huonomaineinen, elätti itsensä myymällä itseään, hän oli Simonin ja koko yhteisön silmissä halveksittu. Simon osaa kuitenkin käyttäytyä, hän ei sano mitään, mutta ärtymys kasvaa: naisen tulo sisään oli sopimatonta, kyllä tämän olisi pitänyt se ymmärtää! Ehkä ärtymystä lisää se, että Simon oli jo Jeesuksen kutsuessaan ylittänyt sosiaaliset normit; Jeesus ei ollut oikeasti oppinut, vaan enemmänkin outo, kiinnostusta herättänyt vaeltava maallikkosaarnaaja, eikä Simon kohtele häntä vieraanaan kaikkien tuon ajan kohteliaisuussääntöjen mukaisesti.

Simon ei sano mitään, mutta Jeesus huomaa hänen kiusaantumisensa, arvaa sen syyn. Hän sanoo Simonille: ”Katso tätä naista.” Simon – joka varmasti oli ihan kunnon kansalainen - näki vain paheksuttavaa elämää viettävän naisen, jota hän ei halunnut kotiinsa.

Mutta sanoessaan ”Katso tätä naista” Jeesus tarkoittikin sanoa Simonille, että ”katso siten että näet hänessä ihmisen”. Kun Jeesus katsoi naista, muiden silmissä arvotonta ja halveksittua, hän näki jalkojensa juuressa ihmisen, joka vilpittömästi kaipasi nähdyksi tuloa, halusi vapautua kaikesta taakasta, joka hänellä oli, ja arkana uskalsi luottaa Jeesuksen apuun.

Jeesus tiesi kyllä naisen taustan, mutta hän kohtasi naisen ihmisenä, yksilönä. Jeesus ei katsonut hänen ohitseen, ei työntänyt häntä luotaan vaan kohteli samanarvoisena. Jeesus antoi naiselle ihmisarvon.

Jeesus puhuu Simonille syntien anteeksi saamisesta, anteeksi antamisesta, varoittaa toisten syntien mittaamisesta, vertailemisesta ja puhuu armosta, jota ei teoilla ansaita. Jumalan rakkaus ei arvioi kuka sen voi ansaita.

Jeesuksen kehotus ”Katso tätä naista” on muistutus meille kaikille. Ihmisen arvo on sama kaikilla: Jumala on luonut meistä jokaisen. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja arvokas, ja tämä on kristillisessä ajattelussa luovuttamattoman ihmisarvon pohja.

Jeesus muistuttaa meitä siitä, että katsoessamme toista ihmistä, emme arvioisi ja luokittelisi häntä ulkonäön tai johonkin hänen henkilöönsä liittyvän päätelmän perusteella. Että emme katsoisi toisiin arvostellen ja vertaillen, vaan hyväksyen ja ymmärtäen. Näkisimme ihmisen. Sillä kun katsomme toista ihmista hyväksyen, välitämme Jumalan rakkautta.

Jeesuksen viesti on, että meidän jokaisen on syytä miettiä omia oviamme, niiden auki pitämistä. Ja Jeesuksen viesti on suunnattu myös meidän kirkollemme, joka Ovet auki -strategiassaan lupaa avata ovet kaikille; tekemistä on, sillä armon sanomastaan huolimatta kirkon ääni kantautuu monen ihmisen korvaan yhä vielä satuttavana ja jopa pelottavana.

Kaksi tuhatta vuotta sitten Jeesus sanoi myös ”tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni”. Lukemattomat sukupolvet ovat sen jälkeen kirkkoa rakentaneet, monin tavoin onnistuen mutta myös virheitä tehden. Nyt on meidän vuoromme rakentaa tätä kirkkoa. Ihan meidän kaikkien. Se ei ole vain kirkon ja seurakuntien palkattujen työntekijöiden tehtävä tai vain kirkolliskokouksen, piispojen ja tuomiokapitulien vastuulla, siihen tarvitaan meitä kaikkia, sillä kirkko olemme me tavalliset ihmiset, seurakuntalaiset ja kaikki, jotka haluavat olla tässä yhteisössä mukana.

Näin seurakuntaneuvoston jäsenenä tuntuu, että enemmän kuin rakentaneet olemme purkaneet. Kirkon jäsenmäärä laskee ja ollaan tiukalla talouskuurilla. Viime vuosien aikana olemme täällä Paavalissa joutuneet luopumaan seurakuntamme kesäkodista, kahdesta seurakuntakodista sekä ostarin yhteisötilasta. Vaikeampia päätöksiä on jouduttu tekemään henkilöstöön liittyen; eläkkeelle jäävän työntekijän tilalle ei enää aina voida palkata uutta työntekijää vaan on löydettävä uusia ratkaisuja. Näin tulee olemaan jatkossakin.

Niukkenevaan talouteen liittyvien päätösten rinnalla olemme kuitenkin joutuneet pohtimaan myös ihan perustavanlaatuisia kirkkoon liittyviä asioita. Miksi seurakunta on täällä, mitkä ovat sen tehtävät? Tätä pohditaan kirkossamme lähes kaikkialla.

Täällä Paavalissa seurakunnan strategia on tiivistetty muutamiin ydinviesteihin, joiden pohjana on ajatus, että tällä alueella, yhdessä täällä asuvien ihmisten kanssa elämme todeksi Jumalan rakkautta; että meitä kaikkia kantaa rukous; että voimme tehdä hyvää lähimmäisillemme ja myös iloita yhdessä.

Kun täällä Paavalissa puhutaan ovien auki pitämisestä, sanotaan, että meillä on matala kynnys ja tarkoitetaan että täällä ei ovella kysellä jäsenkirjaa, ei maksettujen kirkollisverojen määrää, ei elämän suorituspisteitä eikä uskonvarmuutta. Kaikki saavat tulla. Sinä olet tarpeeksi, sinä kelpaat ja riität, juuri sellaisena kuin olet. Olet tervetullut mukaan.

Kirkkoherramme Kari Kanala sanoittaa sen vastikään ilmestyneessä Paavalikirkon juhlalehdessä kirjoittaen: ”Mitä meillä on – Jumalan rakkaus. Kirkolle keskeinen sana on evankeliumi, joka tarkoittaa ilosanomaa, hyvää puhetta. Se on hyvää puhetta Jumalasta ja ihmisistä. Se muistuttaa meitä, että alussa oli rakkaus. Ei meidän rakkautemme, ei meidän uskomme, vaan Jumalan rakkaus, Hänen uskonsa meihin.”

Irja Askola päättää runonsa näin:

Täydellistä kirkkoa

ei ole näkyvissä.

Vain keskeneräinen

ja kasvukivuissaan.

Se kestää

ristiriitojaan ja erimielisyyksiään

paremmin kuin pakotettua yksimielisyyttä.

Se liikkuu

kaikenlaisten rajojen yli

kansallisten ja asenteellisten

Se pitää ovensa auki,

varmuuden vuoksi takaikkunankin.

Aina on heitä,

jotka eivät tohdi astua paraatipuolen kautta

peremmälle.

Juuri heidän kasvonsa ja koko kertomuksensa

kirkko tarvitsee

kasvaakseen kokonaiseksi.

---

(irja Askolan runo on teoksesta Pyhän kanssa piilosilla / Helsinki 2014)