21.09. Onneksi olkoon: Mervi | Palaute | På svenska | In English

Paavalinkirkko

Samuli Korkalaisen saarna 16.9.2018

Paavalin seurakunta

18.09.2018, 11:05
Herättäjäyhdistyksen kirkkopyhänä 16.9. Samuli Korkalainen saarnasi Paavalinkirkossa. Saarnateksti on luettavissa allaolevasta uutisesta.

Joh. 5: 19-21

Jeesus sanoi juutalaisille: ”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.”

Voiko varjo olla kirkas? Joonas Kokkosen oopperassa Viimeiset kiusaukset herännäisjohtaja Paavo Ruotsalaisen vaimo Riitta makaa kuolinvuoteellaan. Hän katselee jo iankaikkisia näköaloja ja sanoo miehelleen: ”Katso korkeita puita. Niiden latvukset piirtävät ilmaan kirkkaita ristejä. Katso, tuuli ei heiluta niitä. Katso, ne muodostavat kirkkaita varjoja. Voiko varjo olla kirkas?”

Keskiajan mystikoille vastaus Riitan kysymykseen oli selvä: kyllä, varjo voi olla kirkas. Mystikot muistuttivat, että juuri elämänsä pimeydessä ihminen kohtaa aivan erityisellä tavalla Jumalan. Varjot ovat todellisia, siis murheita, kärsimystä, epäilyksiä, mutta samalla ne ovat myös pienen ihmisen ja suuren Jumalan kohtaamisen paikkoja, ja siksi nuo varjot ovat kirkkaita.

Eikä meidän edes tarvitse mennä keskiajalle. Omassa ajassammekin on ihmisiä, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet varjojen kirkkauden. Kun elämä ei mene käsikirjoituksen mukaan, kohdataan sen varjopuoli. Oman tai läheisen ihmisen sairauden äärellä, perheiden ongelmien keskellä tai tulevaisuuden suunnitelmien kariutuessa kaikki epäolennainen jää taka-alalle. Parhaimmillaan tällaisessa tilanteessa kirkastuu keskeiseksi se, mikä lopulta on arvokkainta: perheen ja suvun yhteys, ystävien tuki, läheisten rakkaus. Usein juuri elämän varjopuolella meitä vedetään lähemmäs toisiamme ja kaikki tuo pimeyden keskelle tiivistyvä rakkaus kirkastaa varjot.

Miten tämä kaikki sitten liittyy tämän päivän evankeliumiin? Jeesus puhuu siinä omasta asemastaan suhteessa Jumalaan. ”Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.” Tuota on äkkiseltään vähän vaikea ymmärtää, mutta ehkäpä se muuttuu selkeämmäksi, kun huomioimme kontekstin. Jeesuksen sanat sijoittuvat Johanneksen evankeliumissa kohtaan, jossa Jeesus on juuri parantanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta sairastaneen miehen Betesdan altaalla. Lisäksi kyseessä on vain alku pitemmästä puheesta. Aivan kohta Jeesus olisi sanonut: ”Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään.” On saanut ikuisen elämän. On jo siirtynyt kuolemasta elämään. Ei siis vasta joskus, vaan jo nyt.

Tämän sunnuntain otsikko on: ”Jeesus antaa elämän”. Vanhassa käsikirjassa tuo otsikko kuului: ”Jeesus antaa elämää.” Myönnän tässä kohdassa olevani konservatiivi, pidän enemmän tuosta vanhasta. Vaikka kyse on vain yhdestä kirjaimesta, on ero oikeasti suuri. ”Jeesus antaa elämän” johtaa meidät helposti ajattelemaan vain kuolemaa ja sen jälkeistä iankaikkista elämää, jonkinlaista yhtä kertakaikkista pakettia. Mutta oikeasti kyse ei ole vain siitä, vaan Jeesus antaa elämää, jatkuvasti, uudelleen ja uudelleen, jo nyt.

Betesdan altaalla Jeesus ei pelkästään parantanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta sairastanutta miestä, vaan samalla palautti tuolle muiden syrjimälle ihmiselle täyden ihmisarvon, antoi hänelle taas paikan yhteisössä. Se jos mikä tarkoitti sitä, että Jeesus antoi elämää. Ja juuri tämä on siis sitä, mitä Isä tekee ja mitä myös Poika tekee. Heidän viestinsä meille on tänään tämä: jokaisen ihmisen arvo on luovuttamaton ja meidän velvollisuutemme on puolustaa kaikkien ihmisarvoa. Se tarkoittaa sitä, että sinä, ystävä siellä kirkonpenkissä, et ole harmaata massaa, sinä et ole turha, sinun elämäsi ei ole merkityksetön. Juuri sinusta on kyse, kun psalminkirjoittaja toteaa: ”Minä olen ihme, suuri ihme ja kiitän sinua siitä”. Mutta samaan aikaan me olemme myös kaikki tasa-arvoisia. Jokainen Jumalan luoma ihminen on yhtä arvokas ja yhtä tärkeä. Olimmepa sitten naisia, miehiä tai muunsukupuolisia, nuoria tai vanhoja, ujoja tai rohkeita, syntyperäisiä tai maahanmuuttajia, heteroita tai homoja, rikkaita tai köyhiä, terveitä tai sairaita, me olemme kaikki samanarvoisia. Jokaisen ihmisen elämä on samalla tavalla arvokas.

Betesdan altaalla Jeesus osoitti myös sen, että jo vakiintuneeseen ja totuttuun vääryyteen täytyy puuttua. Vaikka kärsimys kristillisen käsityksemme mukaan väistämättä kuuluukin ihmisen osaan, sitä ei saa romantisoida. Sairauteen, syrjintään, väkivaltaan, köyhyyteen tai ylipäätään mihinkään, mikä loukkaa ihmisarvoa, ei saa tottua, eikä turtua. Jeesus ei antanut kolmekymmentäkahdeksan vuotta kestäneen ihmisarvon polkemisen jatkua Betesdan altaalla, hän ei kulkenut ohi – eikä kulje tänäänkään. Hän kutsuu meitäkin puuttumaan myös totuttuihin vääryyksiin. Me emme saa kulkea vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja kärsineiden tai syrjittyjen ihmisryhmien ohi, vaan on taisteltava heidän ihmisarvonsa toteutumisen puolesta. Lähtökohtana pitää olla se myönteinen suhtautuminen, jonka kohteena jokaisella ihmisellä Jumalan luomana on synnynnäinen oikeus olla. Kristityn tehtävä on yhdessä Isän ja Pojan kanssa antaa elämää, toimia rauhan, oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden toteutumiseksi. Ja silloin kun me toimimme näin, silloin kaiken keskiöön nousee rakkaus. Jumala itse vetää meitä lähemmäs toisiamme ja kaikki tuo pimeyden keskelle tiivistyvä rakkaus saa varjotkin näyttämään kirkkailta.

Kalliit ystävät täällä Paavalinkirkossa. Koko Jeesuksen elämä oli ja on elämän antamista. Hänenkin tiellään oli varjoja, hän joutui vedetyksi syvimpään pimeyteen, mitä inhimillisesti voidaan kokea. Mutta vielä tuon pimeydenkin keskellä Jeesus kuitenkin pysyi lujana ja antoi meille esimerkin kaikkensa antamisesta toisten ihmisten hyväksi. Kristuksessa pimeyden ja kuoleman varjot muuttuivat kirkkaiksi.

Jokaisen meistä taival täällä maan päällä päättyy kerran, kun kohtaamme kuoleman suuren majesteetin. Vielä silloinkin Jeesus antaa elämää. Kuoleman varjojen keskellä meidän arkullemme piirretään hiekasta risti, joka on ikuista valoa säteilevä Kristuksen voiton merkki, elämän tunnus. Samalla meidänkin elämämme korpitaipaleen synkän metsän puiden latvukset piirtävät ilmaan kirkkaita ristejä. ”Katso, tuuli ei heiluta niitä. Katso, ne muodostavat kirkkaita varjoja.”