Samuli Korkalaisen saarna Paavalinkirkossa su 3.10.2021

Matt. 18: 1–6, 10

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: »Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?»

Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:

»Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.

Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.»

Mietipä hetki, mitä sinulle tulee mieleen sanasta enkeli. Veikkaanpa, että monella muullakin kuin minulla nousee ensimmäisenä mieleen kuva valkoisesta, ehkäpä hohtavasta henkiolennosta, jolla on suuret siivet, kultaisena säihkyvät hiukset ja pään päällä leijuva sädekehä. Tuollainen kuva on tuttu myös kuuluisasta Suojelusenkeli-taulusta ja monesta muusta taideteoksesta, jotka kuvaavat enkeleitä. Muita kuinka todellinen se on?

Eräs vanhempi pappiskollega on kertonut minulle, kuinka hän joskus vuosia sitten miettiessään joulusaarnaa oli tuskaillut kovasti, koska ei ollut keksinyt mitään sanottavaa. Juuri silloin hänen pieni tyttärensä oli sipsuttanut balettiasussa isänsä työhuoneeseen ja kysynyt: ”Isä, kulkevatko enkelit aina sukkasillaan?” Isä ei ollut edes ehtinyt avata suutaan, kun lapsi oli vastannut kysymykseensä itse asiasta täysin vakuuttuneena: ”Kyllä ne kulkevat.” Ja enkelimäisin askelin hän oli sitten sipsuttanut huoneesta pois.

Niin, miten se nyt sitten lopulta oikein on? Ovatko enkelit valkoisena hohtavia siivekkäitä henkiolentoja? Ja kulkevatko he aina sukkasillaan?

Suomen kielen sana ’enkeli’ on Mikael Agricolan keksimä kristilliseen kieleen kuuluva sana, jonka hän johti pohjimmiltaan kreikan kielen sanasta angelos, joka tarkkaan ottaen tarkoittaa sanansaattajaa. Ja kas vain: kun vilkaisemme evankeliumikirjasta tämän Mikkelinpäivän eli Enkelien sunnuntain otsikkoa, niin siellä se onkin määritelty juuri näin: Jumalan sanansaattajat. Raamattu sisältää kyllä kuvauksia enkeleistä näkymättömään todellisuuteen kuuluvina henkiolentoina, jotka joskus Jumalan asialla kulkiessaan rikkovat myös tämän- ja tuonpuoleisuuden rajoja. Yhtään tällaisia kokemuksia vähättelemättä haluan kuitenkin nostaa esille sen, että monissa raamatunkohdissa enkeliä ei kuvata sen kummemmin kuin vain yksinkertaisesti sanalla angelos tai hepreankielisellä vastineella ma’lak, jotka siis molemmat tarkoittavat sanansaattajaa. Monet Raamatussa enkelin kohdanneista eivät itse kohtaamishetkessä edes ymmärrä olevansa tekemisissä taivaallisen viestintuojan kanssa. Jos nuo enkelit olisivat olleet sädekehä pään päällä helottavia siivekkäitä, niin aika sokeita olisivat olleet ne, jotka eivät tunnistaneet niitä enkeleiksi. Äsken kuulimme, kuinka enkelin itsensä piti kertoa Joosuallekin Jerikon lähellä, kuka hän itse asiassa on.

Haluan tänään korostaa, että vaikka enkeli tarkoittaa myös näkymättömän todellisuuden henkiolentoa, se on yksinään liian yksipuolinen ja tarpeettomasti hengellistetty määritelmä sanalle angelos. Jumalan lähettilään ei välttämättä tarvitse olla mikään ihmeellinen henkiolento, vaan Jumala käyttää sanansaattajinaan ja viestinviejinään myös ihmisiä. Keskeistä enkelin määrittelemisessä ei pitäisi olla sen, miltä tämä hahmo näyttää tai kuulostaa, onko hän tavallinen ihminen vai ihmeellinen henkiolento, luonnollinen vai yliluonnollinen, tämänpuoleinen vai tuonpuoleinen. Enkelistä tekee enkelin se, että Jumala on lähettänyt hänet hoitamaan asiaansa. Enkeli on enkeli lähettäjänsä ja tehtävänsä vuoksi. Jumala kutsuu myös meitä olemaan enkeleitä toisillemme.

Mitä sitten tämän Mikkelinpäivän evankeliumiteksti opettaa meille enkeleistä? Jeesus puhuu siinä ensin lapsista ja sitten hän sanoo tuon äkkiseltään varsin käsittämättömältä kuulostavan ajatuksen: ”Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” Mitä tuo oikein tarkoittaa?

Ajattelen niin, että keskeisimpiä sanoja tuossa Jeesuksen lauseessa ovat ’heidän’, ’taivaissa’ ja ’joka hetki’. Vapahtajan sana ’heidän enkelinsä’ viittaa siihen, että enkelit eivät ole jotain Jumalan yleismies Jantusia, jotka auttavat, jos sattumalta kohdalle osuvat jonkun kärsiessä hätää. Ei, enkelit ovat meidän omia enkeleitämme. Jokaisella lapsella – ehkäpä voimme ajatella, että jokaisella Jumalan lapsella, siis myös meillä jo aikuisikään ehtineillä – on oma enkeli, joka huolehtii juuri meistä. Samalla tavalla Jumalakaan ei ole joku epämääräinen yleisjumala, vaan hän on juuri meidän Jumalamme. Niin kuin ensimmäinen käsky sanoo: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi.” Jeesus muistuttaa siis sinua, ystävä, tänään siitä, että sinulla on Jumala, joka huolehtii sinusta. Hän on antanut sinulle oman enkelisi, mutta tarvittaessa lähettää myös toisia ihmisiä sanansaattajikseen sinua auttamaan.

Mutta eikö tämä ole ristiriidassa sen kanssa, että Jeesus antaa ymmärtää enkeleiden tekevän työtään taivaissa? ”Heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” Eikö meistä huolta pitävän pitäisi olla lähellä meitä, rinnalla ja tukena? Tuskinpa Jeesus tällä haluaa kieltää tai vähätellä sitä, että toista ihmistä autetaan parhaiten konkreettisesti kulkemalla vieressä. Mutta se ei ole taaskaan koko totuus. Toista ihmistä voi auttaa myös rukoilemalla – ja juuri sitä enkelit tekevät taivaissa katsellessaan Jumalan kasvoja. He rukoilevat meidän puolestamme ja antavat meille esikuvan, että mekin rukoilisimme toistemme puolesta.

Ja lopulta tullaan noihin sanoihin ’joka hetki’. Näillä sanoillaan Vapahtaja kertoo meille sen, että enkelit eivät ole osa-aikahommissa tai aika ajoin lomalla ja vapaapäivillä. Enkelit eivät mene hetkeksikään torkuille, vaan tekevät työtään meidän hyväksemme ’joka hetki’. Ja kun kerran enkelit työskentelevät koko ajan, niin mitä se kertookaan meille Jumalasta: Hänen armonsa ja rakkautensa ei lopu milloinkaan, hänen huolenpitonsa, tukensa ja apunsa on jatkuvaa, kokoaikaista ja täydellistä. Eikä häneltä lopu konstit kesken: hän lähettää sanansaattajikseen niin enkeleitä kuin toisia ihmisiä julistamaan armoa ja rakkautta sanoin ja teoin.

Voisin muuten lopettaa saarnani tähän, mutta yhteen kysymykseen on vielä vastaamatta. Siihen, jonka esitti pieni balettiasuiseen tyttö. Niin, miten se nyt sitten on, kulkevatko enkelit aina sukkasillaan?

Kalliit ystävät. Jeesus käski meidän äsken nöyrtyä lasten kaltaisiksi ja varoitti väheksymästä lapsia. Näin ollen emme saa myöskään väheksyä sitä väkevää saarnaa, jonka pieni balettiasuinen tyttö piti aikoinaan joulun jumalanpalvelusta valmistelevalle isälleen. Lapsi oli täysin oikeassa. Enkelit kulkevat sukkasillaan. Tuo isä ei tuossa hetkessä ainoastaan kuullut kysymystä enkeleistä, vaan hän myös näki yhden. Jumala oli lähettänyt sukkasillaan sipsuttavan sanansaattajansa helpottamaan tuskaisen sananpalvelijan hätää. Tästä kohtaamisesta sai hyötyä lopulta koko joulukirkkoon kokoontunut seurakunta, joka sai kuulla evankeliumin sanomaa siitä, kuinka rakkaus kulkee tässä maailmassa hiljaa. Jumalan sanansaattajat, myös ne lukuisat arjen enkelit, joita me olemme toinen toisillemme, kulkevat sukkasillaan. Todellinen enkeli ei saavu paikalle näyttävästi ja metelin saattelemana, Jumalan sanansaattaja ei tee rakkaudestaan suurta numeroa, ei rehentele omalla uskollaan tai hyvällä elämällään.

Profeetta Elia ei aikanaan kohdannut Jumalaa myrskyssä, maanjäristyksessä eikä tulenlieskassa, vaan hiljaisessa huminassa. Samalla tavalla Jumala tullessaan ihmiseksi ei saapunut korskeasti ja näyttävästi, vaan syntyi köyhän äidin lapseksi ja sai ensimmäisen leposijansa eläinten syöttökaukalosta. Tuo sama vapahtaja ei karauttanut uljaalla ratsulla Jerusalemiin sotajoukkojen pelättynä johtajana toteuttamaan väkivalloin oikeutta, vaan ratsasti hiljaisesti yksinkertaisen työjuhdan selässä ja asetti nöyryyden esikuvaksi pienen lapsen. Tänäkään päivänä uskon, toivon ja rakkauden syntyminen ei merkitse ovenpielien vapisemista, tantereen ryskymistä tai taivaiden repeämistä, vaan Pyhä Henki tekee sydänten sopukoissa hiljaista työtään siellä, missä sanaa julistetaan ja sakramentteja jaetaan. Tuon Pyhän Hengen työn hedelmiä on meidänkin välityksellämme hiljaisesti etenevä rakkaus. Todellinen enkeli kulkee aina sukkasillaan.