25.09. Onneksi olkoon: Kullervo | Palaute
Mikaelinkirkko

Kappalainen Marja Lehtinen: ”Olisinko selviytynyt muussa työssä?”

Mikaelin seurakunta

26.07.2021, 12:58 /  päivitetty 11.08.2021, 14:42
Syksyllä 2021 eläkkeelle jäävä kappalainen Marja Lehtinen on tehnyt liki 40 vuoden työuran Mikaelin seurakunnassa. Hän kokee saaneensa nähdä työssään ihmisen elämänkaaren eri vaiheet Jumalan sanan valossa.
Mikaelin seurakunnan pastori Marja Lehtinen kuvattu kirkon takapihalla, taustalla violetti alppiruusu.

Kristillisyys on Marja-papista tuntunut läheiseltä lapsesta saakka. Kansakoulun ensimmäisellä luokalla saadussa aapisessa oli iltarukous, jonka hän opetteli ja opetti myös sisarelleen. Koulun uskontotunnit olivat mieluisia, kuten myös pyhäkoulu.

”Koulukaveri kertoi, että olin jo oppikoulun ensimmäisellä luokalla sanonut haluavani olla Suomen ensimmäinen naispappi. Oliko tässä jotain erikoisuudentavoittelua, mutta en muistanut tätä ennen kuin kaveri kertoi”, pohtii Marja-pappi.

Naisten pääsy papiksi ei vielä tuolloin 1960-luvun alussa ollut näköpiirissä. Ruotsin kirkon vuonna 1958 tekemä päätös pappisviran avaamisesta naisille nosti aiheen uudella tavalla keskusteluun myös Suomessa. Siitä kantautui ehkä kaikuja myös ekaluokkalaisen korviin.

Marja luki käydessään oppikoulua luki Raamattua oma-aloitteisesti. Erityisen puhuttelevia olivat pääsiäisen tapahtumat, jotka liikuttivat teinityttöä syvästi. Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja kuolema saivat hänet itkemään pitkään.

Teologia vei voiton fysiikasta

Mistään erityisen uskonnollisesta kodista Marja-pappi ei koe olevansa lähtöisin. Äidinäidille kristillisyys on kuitenkin läheistä. Marja kasvoi pienviljelijäperheessä sadan kilometrin päässä Helsingistä. Lapsuutta leimasivat turvattomuus ja vanhempien väliset ristiriidat, mitkä osaltaan vaikuttivat uravalintaan.

Teologian opinnot olivat mielessä lukiovuosina yhtenä vaihtoehtona. Itsestään selvä valinta ei kuitenkaan ollut. Marja kävi lukioaikana eri ammatteja lävitse. Myös fysiikan opinnot olivat mielessä ja erityisesti ydinfysiikka kiinnosti. Pohja alan opinnoille olisi ollut hyvä, sillä pitkässä matematiikassa hän oli luokkansa paras ja fysiikka sujui myös.

Valinta kallistui kuitenkin teologiaan. Naispappeuden toteutuminen jo näköpiirissä, vaikka vääntö asiasta jatkui kirkolliskokouksessa. Marja tuli siihen tulokseen, että papin työssä hän voi auttaa ihmisiä.

Teologian opinnot Marja koki innostavina, vaikkakin työläinä. Uskontotiede ja sen kautta avautunut näkymä eri uskontoihin kiinnosti. Maailman uskontojen sisältöjen pohtimisen hän näkee vahvistaneen käsitystään kristinuskon merkityksellisyydestä. Hänen opiskeluvuosinaan vahvistunut historialliskriittinen raamatuntutkimus horjutti uskoa osalla opiskelijoista. Marjan kokemus oli toinen, uudet tulkinnat ja arkeologiset löydöt laajensivat käsitystä kristinuskon synnystä ja lujittivat hänen uskoaan.

Lehtorista papiksi

Marja valmistui teologisesta tiedekunnasta vuonna 1981. Papiksi hän ei heti päässyt, sillä kirkolliskokous hyväksyi naispappeuden vasta vuonna 1986. Ensimmäiset naiset saivat pappisvihkimyksen helmikuussa 1988, ja kevään mittaan naispappien määrä kasvoi. Toista lastaan odottanut Marja joutui odottamaan vuoroaan, sillä Helsingin piispa Samuel Lehtonen ei halunnut vihkiä raskaana tai äitiyslomalla olevia naisia papiksi. Vihkimys tapahtui vasta äitiysloman päätyttyä vuonna 1989.

”Kyllä viivästyminen tuntui silloin pahalta, mutta ei se vienyt työstä iloa. Koin, että oli hyvä asia, että olin ollut lehtorina. Osasin jo paljon asioita, vaikka toimitukset ja liturgina oleminen olivat uutta. Lehtorit olivat saaneet saarnata ja jakaa ehtoollista”, muistelee Marja.

Marja oli tullut Mellunkylän seurakuntaan lehtoriksi tekemään rippikoulu- ja nuorisotyötä. Sitä ennen hän oli ollut töissä Töölössä vajaan vuoden. Nuoret olivat idässä erilaisia kuin kantakaupungissa. Töölössä yhteyden saavuttaminen kesti kauemmin, ja Marja ehti jo miettiä, eikö hän olekaan ihmisen helposti lähestyttävä. Epäilykset haihtuivat Mellunkylässä, kun nuoret tulivat lähelle ”kihnuttamaan” ja kertomaan asioistaan.

”Nuoret olivat ihania. Ja Mellunkylässä ammattikoululaiset ja lukiolaiset olivat samaa sakkia. Kaikki nuoret halusivat olla ja tehdä asioita yhdessä.”

”Ihan kuin ihmiset Kontulan ostarilla”

Mellunkylään tullessaan Marja tunsi tulleensa kotoisaan ympäristöön. Kaupunginosan asukkaista suurella osalla juuret olivat maaseudulla, kuten hänellä itsellään. Hän muistelee katselleensa Kontulan ostarilla kävelleitä naisia, joilla oli samanoloisia toppatakkeja kuin hänellä. Hän tunsi olevansa ”ihan kuin nämä ihmiset”.

Mellunkylän seurakunnassa 1980-luku oli toiminnan laajentumisen ja kasvun aikaa. Uusia työntekijöitä tuli tasaisesti seurakuntaan, johon perustettiin muun muassa perhetyön papin virka. Marja toimi äitiyslomansa jälkeen vuodesta 1989 perhetyön pappina. Hän muistelee vuonna 1989 Samuel Lehtosen vuonna 1989 johtamaa piispantarkastusta. Kirkolle oli kutsuttu myös Helsingin kaupungin sosiaaliviraston työntekijöitä. Keskustelussa olivat esillä äitiyslomat, jotka olivat hiljattain pidentyneet. Sosiaalityöntekijät olivat huolissaan siitä, että äidit ovat vain kotona.

Lapsityön papiksi vuonna 1987 tulleen Martti Häkkäsen johdolla aloitettuja perhekerhoja oli jo, mutta niitä perustettiin Mellunkylään lisää. Eri alojen asiantuntijat ja myös äidit itse alustivat kerhoissa eri aiheista. Hyvä leipoja tai ruuanlaittaja saattoi opastaa toisia äitejä käytännössä. Kerho perustettiin muun muassa Lampipuistoon ja Kontulankaareen.

Välillä Marja toimi uusien alueiden pappina Fallbakassa ja Kivikossa. Uudisalueille muutti lapsiperheitä, joten hän kiersi liki kaikki raput ja rivitalopihat kastetilaisuuksia pitäessään. Kivikossa näkyi myös Mellunkylän väestöpohjan muutos, kun alueelle asettui eritaustaisia maahanmuuttajia. Heidän saamisensa mukaan seurakunnan toimintaan osoittautui vaikeaksi.

Reilu vuosikymmen vanhustyön parissa

Vanhustyöhön Marja siirtyi vuonna 2010 Harri Nurmen jäätyä eläkkeelle. Olennainen osa ikäihmisten kanssa tehtävää työtä ovat olleet jokaviikkoiset hartaudet jollakin Kontulan seniorikeskuksen osastoista ja ehtoollinen kerran kuussa. Valmistautuminen viikoittaisiin hartauksiin avasi Marjalle uuden näkökulman kirkkovuoden seuraamiseen. Se innosti hänen mukaansa tutkistelemaan lisää Raamatun tekstien sisältöä ja antia.

Kuoleman aavistus on läsnä palvelukeskuksessa, johon tulevat vanhukset ovat heikkokuntoisia. Marja sanoo, että hänen oman aviomiehensä kuolema vuonna 2010 antoi valmiuksia niin toimia vanhustyössä kuin kohdata surevat omaiset. Mies sairasti syöpää ja joutui sairauden edetessä pyörätuoliin. Marjan oli kohdattava ennen niin vahvan ihmisen voimien menettäminen ja raihnaistuminen. Pyörätuolilla liikkuvan auttaminen kävi pakosta tutuksi, mistä on ollut hyötyä myös palvelukeskusten asukkaita tavatessa.

”Oman miehen sairastuminen ja kuolema 56-vuotiaana opetti kohtaamaan omaiset ja käymään surua läpi uudella tavalla. Pappina tiesin kaiken teoriassa, mutta kokemus muuttui lihaksi ja vereksi, kun mieheni kuoli.”

Marja palasi miehensä kuoleman jälkeen kuukauden päästä töihin, vaikka sairaalapappi suositti pidempää poissaoloa. Työn hän kokee olevan olleen hyvää lääkettä surussa. Raamatun sana ja rukouksen äärellä oleminen hoitivat surun keskellä. Marja kertoi omasta tilanteestaan töihin paluun jälkeisissä kohtaamisissa. Hänelle itselleen lohtua tuoneet asiat ovat siilautuneet myös siunaustilaisuuksien puheisiin.

”Kellareitten jälkeen kirkko tuntui ihanalta”

Marja-papin pitkälle uralle osuu Mikaelinkirkon valmistuminen vuonna 1988. Itse hän ei päässyt juhlimaan uutta kirkkoa, sillä hän oli 7. toukokuuta synnyttämässä poikaansa, kun piispa Samuel Lehtonen vihki kirkkoa. Edellisenä päivänä Marja oli käynyt tutustumassa uutuuttaan hohtavaan kirkkoon. Ikkunoista tulviva valo teki vahvan vaikutuksen.

”Kirkon valmistuminen oli valtava asia. Meillä oli virasto kerrostalossa ja tiloja talojen pohjakerroksissa. Se oli todellista kellariloukkojen aikaa. Piti olla aina kaikki tavarat mukana mentäessä paikassa toiseen. Kellaritilat olivat hirveän kylmiä. Oli oltava villasukat ja lämpimästi vaatetta. Kaikkien kellareitten jälkeen kirkko tuntui ihanalta.”

Marjalle Käpy ja Simo Paavilaisen pienimpiä yksityiskohtia ja kalustusta myöten suunnittelema kirkko on ollut innoituksen lähde. Hänestä on hyvä, että mäelle sijoitettu voittajatyö jäi rakentamatta. Kirkko olisi ollut liikuntarajoitteisten vaikeammin saavutettavissa.

Paavilaisten arkkitehtoninen taideteos on lähellä yhtä Kontulan kevyen liikenteen pääväylistä. Lisäksi sen toteuttamisen säästyvät niin kaunis metsikkö ja luonnonkalliot, joilla näkyy etenkin niin lapsia kuin lavealla tiellä kulkevia vaeltajia.

”Olen saanut elää monessa elämässä mukana”

Papin työssä vaikeinta Marjalle on ollut ihmisten kärsimyksen kohtaaminen. Siihen liittyy vääjäämättä surua ja elämän tragedioita.

”Jokaisessa kärsivässä ihmisessä on Kristuksen kasvot. Monet kerrat olen rukoillut, että minulla olisi joku ihmeitä tekevä ominaisuus. Ja että löytäisin oikeat sanat.”

Kysymystä papin työn parhaista puolista seuraa pitkä miettimistauko. Vastaus kertoo Marjan tavasta tulkita pappeutta.

”Kiehtovaa on se, että ihmiset ovat päästäneet hyvin lähelle ja puhuneet elämästään. Tuntuu, että on saanut elää monessa elämässä mukana ja nähdä kokonaisia elämänkaaria. Kun ihminen on kuollut, niin silloin on yksi tarina valmis.”

Marja-pappi kokee rikkautena, että hän on voinut vuosien varrella tutustua erilaisiin elämänkaariin. Monen ihmisen elämänodotukseen hän on osallistunut jo ennen kuin he ovat alkaneet kasvaa äitinsä kohdussa. Marja sanoo hengellinen työn hoitaneen myös häntä itseään omasta rikkonaisesta taustasta johtuen.

”Olen ajatellut, miten olisin selviytynyt jossakin muussa työssä. Tässä on saanut olla sen maksimaalisen hyvän äärellä, mitä ihminen voi kuvitella ‒Jumalan rakkauden, armon ja anteeksiannon.”

”Tämä seutu ei jätä kylmäksi”

Kirkosta eroamisvauhdin kiihtymisestä Marja-pappi on äärettömän surullinen. Monilla mellunkyläläisellä syynä ovat taloudelliset syyt, jotka pappikin voi ymmärtää. Taustalla on kuitenkin usein myös ihmisten itseriittoisuus. He uskovat, että asiat menevät aina hyvin.

Marja kokee, että monet nykyihmiset ovat vapaamatkustajia, jotka kääntyvät kirkon puoleen ainoastaan tarvitessaan sen palveluita. Kirkkoon kuulumattoman omaiset haluavat papin siunaavan hänet haudanlepoon.

”Yhtä en ole siunannut. Pappi haluttiin paikalle vain siksi, että saadaan paikalle kanttori ilmaiseksi.”

Kastetilaisuuksissa ovat myös yleistyneet lisä- tai haltiakummit, jotka eivät enää ole seurakunnan jäseniä. Ihmiset vakuuttavat kirkkain silmin, etteivät he ole eronneet Jumalasta vaan kirkosta.

Marja-papin puheesta kuuluu rakkaus Mikaelin seurakuntaan ja sen alueella asuviin ihmisiin. Pitkäaikaisena mellunkyläläisenä hänelle on syntynyt yhteyksiä alueelle niin työssä kuin lasten ja perheen kautta. Mikaelin seurakunta onkin ollut Marjalle ”se ainoa oikea”. Hän arvostaa sitä, että ihmiset luottavat edelleen pappiin ja kertovat esimerkiksi avoimesti poisnukkuneesta vainajasta.

Joskus Marja-papillakin on käynyt mielessä työpaikan vaihtaminen. Silloin hän on kysynyt itseltään, miksi mennä tekemään samaa työtä muualle? Mikael on tuntunut oikealta seurakunnalta hänelle. Hän kertaa takavuosina kuulemiaan neuvolapsykologin sanoja:

”Täältä lähtee joko aika pian pois tai tänne jää lopullisesti. Alue ei jätä kylmäksi. Tähän joko ihastuu tai vihastuu. Täällä tehdään tosissaan töitä.”

Marja-pappi ei lähtenyt, vaan teki 39,5 vuotta töitä itähelsinkiläisten parissa.

Teksti ja kuva: Jouko Kokkonen