Paaston ajaksi olen jättänyt somen selaamisen. Bussipysäkillä on aikaa katsoa muita odottajia. Äiti lapsi rattaissaan. Vanhempi mies salkun kanssa. Koululaisia paljain nilkoin kirpeänviileässä aamussa. Ääneen lausumaton etiketti sanoo, ettei kuulu katseiden kuulu kohdata eikä ketään moikata, vaikka olemme kaikki tällä samalla pysäkillä aamusta toiseen. Koska äidin huomio on kiinnittynyt lapseen, salkkumiehen silmät kaukaisuuteen ja nuorison kännyköihin, saan ihailla ihmiskasvojen ilmeikkyyttä. Teinien kasvoilla nopeasti välähtävää hymyä, kun kännykän näytöllä tapahtuu jotain. Peruslukemilla olevia miehenkasvoja, jotka heräävät eloon, kun pysäkille tulee joku tuttu naapuri. Lapsen koko ajan liikkuvia kasvoja, joissa ehtii olla innostuksen, suuttumuksen ja äitiin katsomisen ilme. Bussin tulo keskeyttää tarkkailuni. Kun äiti vetää rattaat bussiin, lapsen ja minun katseet kohtaavat. Vilkutan ja me hymyilemme toisillemme. Nousen bussiin ja korvissa soi Juha Tapion ”Kuka näkee sut”.