Seurakunta elää ja toimii kaikkina aikoina lähellä ihmistä. Seurakunnan tavoitteena on auttaa, tukea ja palvella, mutta myös kutsua alueen ihmisiä yhteen. Kirkkorakennusten ulkopuolella jalkaudutaan ja kotikäyntejä tehdään. Koska tänään juhlistamme 40- vuotiasta Malmin kirkkoa, rajaan muisteluita Kunnantie 1:n tiloihin.

Olen saanut tehdä työtä Malmin seurakunnassa kolmen kirkkoherran - Immo Nokkalan, Pertti Simolan ja Heikki Arikan aikana. Malmin kirkon toimintaan ovat jättäneet vahvasti jälkensä myös rovastit Anna-Maija Laitinen, Kaarlo J. Mäkinen sekä Esko Nikander.

40 vuotta muutosten maailmassa

40 vuoden aikana yhteiskunta ja seurakunnan toiminta on muuttunut paljon. Viimeiset pari vuotta ovat jälleen pandemian vuoksi edellyttäneet seurakunnilta kykyä nopeisiinkin muutoksiin – Malmi ja tämä kirkko ovat reagoineet niihin aktiivisesti nykyisen keskisen alueen johtavan papin Anni Punkan luotsaamana. Mutta työ on aina tiimityötä. Nykyisin ja tulevaisuudessa rakennetaan aina perinteeseen nojautuen: uudistukset lasketaan aina vanhoille perustuksille, sillä ellei tiedä menneestä, ei voi ymmärtää tätä päivää eikä luoda uutta.

Jäädessäni kaksi vuotta sitten eläkkeelle hallintokappalaisen tehtävistä olin tehnyt melko pitkän työrupeaman nimenomaan tällä kirkolla. Tullessani lehtoriksi Malmin seurakuntaan Malmin kirkko oli viisivuotias. Toimin ensin aluetyössä Siltamäen ja Tapulin piireissä, vuodesta 1988 pappisvihkimyksen jälkeen edelleen Siltamäessä sekä Tapanilassa, mutta kaikki isot kokoukset ja tapahtumat keskittyivät Malmin kirkolle, joten tämä pyhäkkö tuli alusta alkaen tutuksi.

Muistan monien ihmetelleen punatiilistä uhkeaa kirkkoa, kaivanneen vanhaa, joskin vaatimatonta edeltäjäänsä ja verranneen Malmin kirkkoa kunnan virastotaloon. Kerran tapasin seurueen, joka sairaalan pysäkin kohdalla etsi Malmin kirkkoa. Kun viittelöin kirkkoa kohden, eräs hämmästynyt auton matkustaja huudahti: ”Mitä, tuohan on kuin valtion viljasiilo!” Muistan hieman närkästyneeni ja pitäneeni pienen oppitunnin Kristian Gullichsenin luomuksesta. Vastaukseksi sain epäuskoisen ilmeen.

Malmia rakennettin 1980-luvulla

1980–1990-luvuilla Malmin seudulle oli tunnusomaista jatkuva rakentaminen, jonka seurauksena alueen ilme muuttui päivä päivältä. Samoihin aikoihin seurakunnassa uudistettiin pyhäkoulu-, päiväkerho-, varhaisnuoriso- ja nuorisotyötä. Perhekerhoihin, silloisiin äiti-lapsi-piireihin, tuli paljon väkeä ja yhteistyö koulujen kanssa tiivistyi. Malmin kirkko alkoi suorastaan pullistella eri-ikäisiä lapsia: oli päiväkotivierailuja, kouluvierailuja, päiväkotien, päiväkerhojen, koulujen kevät-syys-, joulu- ja pääsiäiskirkkoja. 1990-luvun vastasin rippikoulutyöstä, mutta olin kiinteästi yhteydessä Malmin piiriin ja kirkkoon. Rippikoululaisten määrä kaksinkertaistui yhden vuoden aikana ollen 1990-luvun alussa jo 750. Määrä kasvoi aina yli 900:n. Se on korkea yhä: vuosittain rippikoulun käy Malmin seurakunnassa noin 700-800 nuorta.

Koska Malmin kirkko pääkirkkona on keskeisellä paikalla, rippikoululaisten tapaamiset ja suuret konfirmaatiot keskitettiin tänne. Ryhmissä oli noin 40 rippikoululaista, ja konfirmaatioissa oli usein yli 600 henkeä. Kaikki se, mitä nuorison kanssa tapahtui, ansaitsisi oman kertomuksensa, mutta sallitte aihepiiristä pienen muiston:

Pitkään rippikoululaiset tutustuivat seurakunnan toimintaan ja messuihin keväällä, ennen kesän ns. intensiivijaksoja ja leirejä. Nuorisoa saattoi olla messussa 60-70, ja aina keskittyminen ei opettajien valmennuksesta huolimatta ollut herpaantumatonta. Ollessani kerran messun liturgina kirkkoon saapasteli kolme nuorta – myöhässä, keskikäytävää pitkin. Etupenkkiin. Kirkkokansa katseli kaveruksia hieman kulmiaan kohotellen, mutta nuoret ottivat mukavan asennon ja avasivat muhkeita talvitakkejaan levittäytyen koko penkin alueelle. Juttelua kuului pitkin messua, ja kestokyky näytti olevan koetuksella. Messu oli edennyt jo ehtoollisliturgian alkuun – olin pitänyt taidepausseja ja katsonut sankareita merkitsevästi – ja sitten kännykkä soi. Kirkkosalista kuului kahahduksia ja huokailuja, jonka seurauksena muut rippikoululaiset alkoivat naureskella. Etupenkistä vastattiin kuuluvalla äänellä. Liturgi hiljeni, samoin väki kirkossa: ”Moi, joo mä oon nyt tässä kirkossa. En mä nyt voi pitkään puhua. Okei, joo. Hoidetaan ne bisnekset sitte. Mä soitan sulle. Moi”. - Ja minä katselin nuoria. Eräs heistä tökki kyynärpäillään bisnesten hoitajaa: ”Kato nyt, se katsoo sua. Lopeta nyt.”. Ilmekään ei värähtänyt nuoren kasvoilla. Puhelin katosi taskuun, ja messu jatkui. Sen päätyttyä marssin ystävällisesti etupenkkiläisten luo, ja kerroin heille pienen ohjeistuksen sivistyneestä kirkossa käyttäytymisestä ja messurauhasta. Keskustelu oli rakentava. Lopuksi he kertoivat, etteivät he edes olleet riparilaisia – olivat vain tulleet kirkkoon, kun kaveritkin tulivat.

Konfirmaatioissakin sattui ja tapahtui – monta vuotta muistelimme erikoista pyhää, jolloin eräs rippikoululaisten vieraista kiipesi kirkon alttarille valokuvaamaan nuorten ehtoollisen viettoa. Siellä hän seisoi ehtoollismaljojen, leipien ja kynttilöiden keskellä. Kun suntio ohjasi hänet tiukan keskustelun jälkeen laskeutumaan alas, hän loukkaantuneena selvitti maksavansa kirkollisveroja, joten hänellä oli mielestään toimintaansa suuri oikeutus.

Seurakunnan pääkirkko

Malmin kirkko muodostui, paitsi jumalanpalvelusten ja kirkollisten toimitusten, myös erilaisten konserttien ja tapahtumien pitopaikaksi. Matkailu- ja kirjallisuuspiiri ovat olleet suosiossa ja matkailun jouluateria suorastaan legendaarinen.

Kun tähän kaikkeen lisätään vielä Loppiaisen lähetysjuhla, diakonian tapahtumat, myyjäiset, erilaiset työntekijöiden ja seurakuntaneuvoston kokoukset, vanhemman väen Hopeapiiri, raamattu- ja lähetyspiirit, rukouspiiri, kuurojen ja näkövammaisten piiri, alueen eri toimijoiden tapaamiset, kastekahvit ja muistotilaisuudet, sielunhoitokeskustelut sekä vaalit, ollaan jo aika hengästyttävässä tilojen täyttöasteessa!

1990-luvulta alkaen omaisille alettiin järjestää seurakunnassa myös sururyhmiä. Aikanaan pidin pastori Anita Ollin kanssa näistä lukuisia.

Kerran silloinen MaTaPuPu- lehden (Malmi-Tapanila-Pukinmäki-Puistola alueella vuosina 1981–2002 ilmestynyt kaupunkilehti, joka sai nimensä tuolloin VR:n rataverkoston kasvattamisen myötä alueen asemien mukaisesti. PP). toimittaja teki surusta ja kuolemasta jutun haastatellen meitä. Olimme juuri olleet erittäin hyvässä Helsingin seurakuntayhtymän sururyhmä-koulutuksessa ja aivan aidosti asiastamme innostuneita. Niinpä toimittaja kysyi, saako hän laittaa titteleiksi ”Malmin surupapit”! Puhkesimme nauruun kieltäen moisen nimikkeen – sanoimme hänelle, että tämän jälkeen tuskin kukaan nuori haluaisi tulla keski-ikäisten surupappien rippikouluun. Meitä kuunneltiin, ja haastattelu herätti mielenkiintoa.

Vuosina 2000–2010 toimin Siltamäen piirin kappalaisena, mutta Malmin kirkko ei unohtunut, sillä Siltamäki-Suutarilan alueelta osallistuttiin paljon Malmin kirkon tilaisuuksiin. Lisäksi vuosisadan alkuun osui Siltamäen seurakuntakodin remontti, jolloin jouduin siirtämään toimintoja Malmin kirkolle, jossa annettiin meille hyvin tilaa. Tuona vuosikymmenenä kirkkoherra Pertti Simolan aikana seurakuntapiirien toiminta tiivistyi ja laajeni mm. Viikin kirkon valmistumisen (vihitty 2005. PP) myötä. Työntekijöiden määrä ei enää kasvanut, ja yhteisesti työneuvotteluissa ja piiri- sekä seurakuntaneuvoston kokouksissa todettiin, että työtä oli jollain tavoin keskitettävä alueiden omien resurssien mukaisesti. Toiminnan tavoitteet ja painopisteet sekä arviointi mietittiin yhdessä. Seurakuntalaisten, piirineuvostojen ja vapaaehtoisten merkitys kasvoi.

Kun vuonna 2010 siirryin rovasti Esko Nikanderin ja pastori Martta Paijolan jälkeen Malmin kappalaiseksi, saimme jatkaa vahvaa messu-uudistuksen sävyttämää kirkollista elämää ja yhteistyötä. Erilaisia urkumessuja, musiikkitapahtumia ja konsertteja oli runsaasti. Toimintaa oli paljon – muistan vuosia, jolloin monena arkipäivänä kirkolla oli 15–16 tilaisuutta, ja suntioiden kanssa mietimme kuumeisesti tilaresursseja. Työtiloja kirkolla ei liiemmälti ole koskaan ollut.

Vaikka kirkolle keskittyi niin paljon toimintaa, pidettiin Helsingin seurakuntayhtymän linjauksen mukaisesti tärkeänä olla siellä missä ihmiset ovat: Alueen toimijoiden kanssa vuosikymmeniä kestänyt yhteistyö jatkui, jaettiin joulupipareita, tehtiin kotikäyntejä, jalkauduttiin erilaisiin tapahtumiin.

Hieman ennen kirkkoherra Pertti Simolan eläkkeelle jäämistä Kunnantie 1:stä kohtasi yllätys: Malmin kirkkoherranvirastoon tuli vesivahinko, ja päivässä oli siirrettävä tärkeät paperit ja tavarat turvaan. Virasto ja hallinnolliset tilat siirtyivät kirkolle, ja käytännössä kirkon toimitilaksi jäi ainoastaan alakerta. Tilanne jatkuu yhä tänään. - Hetkessä käytettävät tilat pienenivät murto-osaan, ja alkoi jokapäiväinen palapeli. Pidin suntioiden kanssa lukuisia neuvonpitoja tilaisuuksien sujumisesta, jotta saatiin viikoittain toiminta järkevästi organisoitua – ja tässä kohdin haluan esittää vilpittömät kiitokseni näiden vuosikymmenten ajan kirkolla palvelleille suntioille ja yhä tänään täällä toimivalle kirkonpalveluskunnalle. Suntiot tekevät arjen ja juhlan ihmeitä: siivotaan, palvellaan, organisoidaan, opastetaan seurakuntalaisia, leivotaan, tiskataan, valvotaan kirkollisten toimitusten kulkua, opastetaan ja neuvotaan! Malmin kirkon keittiö on legendaarinen – siellä on moni työntekijä pitänyt hengähdystaukoa, saanut uutta voimaa askareisiin; siellä on hoidettu sieluja, jaettu iloja ja murheita – ja saatu monia hyviä oivalluksia työn kehittämiseen. Tällaista ei ole missään muualla Suomen kirkossa – kiitos! Valppautta, nokkeluutta ja ketteryyttä on tarvittu silloin, kun Arvo Survon saarnatessa ylitäydessä kirkossa kolehtihaaveista ei ollut mihinkään, vaan suntiot keräsivät kolehdit saaveihin ja ämpäreihin tai kun aikanaan juuri joulun alla aloitettu kirkon kattoremontti uhkasi kirkon suurta juhlaa: suntiot syöttivät ja kahvittivat työmiehiä joulukirkkojen ja toimitusten ajan – näin korjaajat suostuivat pitämään työssään taukoja, ja tilaisuudet saatiin kohtuullisesti toimitettua.

Kun virkatodistuksia kirjoitettiin vielä paikallisseurakunnissa, oli 1980-luvun lopulla kirkon viereisessä virastorakennuksessa tungosta. Kirjoituskoneiden rivakka naputus kuului yläkertaankin, ja pieneen virastoon oli parhaimmillaan pakkautunut kolmattakymmentä ihmistä vuoroaan odottaen. Kirkkoherranvirasto oli tuolloin eräänlainen seurakunnan hermokeskus, jonka ystävälliset virkailijat tekivät työtään seurakuntalaisia palvellessaan taidolla ja sydämellä. Viraston ja kirkon välinen tiedonkulku oli nopeaa – tästä kertoo viimeinen muisteluni, joka myös ilmentää jotain Malmin kirkon työntekijöiden yhteistyöstä ja luovuudestakin:

1990-luvun lamavuodet vaikuttivat

1990-luvun alun lamavuodet vaikuttivat luonnollisesti myös seurakuntatyöhön, eikä erilaisiin tapahtumiin ja juhliin enää edellisvuosikymmenen tapaan voitu hankkia niin paljon esiintyjiä ja vierailijoita. Säästökohteita mietittiin ankarasti. Hopeapiirin eli Vanhemman väen joulujuhlaan päätimme Malmin kirkolla harjoitella Tiernapojat –kuvaelman. Kanttori Heikki Poutanen hoiti tietysti musiikkipuolen, ja me muut työntekijät jaoimme erilaiset roolit. Harjoitusaikoja oli hieman vaikea saada sopimaan kalenteriin, ja ennen ”ensi-iltaa” meidät valtasi jonkinlainen ramppikuume. Emme luonnollisesti voineet perua päätöstämme, joten jatkoimme harjoituksia. Tieto hankkeesta kulkeutui kirkkoherra Pertti Simolan korviin, ja hän pyysi meitä esiintymään myös seurakuntaneuvoston joulujuhlassa. Jännitys tiheni! Sitten myös viraston virkailijat toivoivat, että me esiintyisimme siellä, koska he itse eivät pääsisi töiltänsä esitystä katsomaan. Niinpä Malmin kirkon Tiernapojat esitettiin useampana versiona, ja saimme paljon myönteistä palautetta. En koskaan unohda niiden ihmisten ilmeitä, jotka virkatodistusta hakiessaan pääsivät keskelle tiukkailmeisen kuninkaan ja Herodeksen välienselvittelyä. Olimme jo tuolloin totisesti siellä, missä ihmiset ovat, ja saadut lantit lahjoitettiin diakoniatyön avustuksiin.

– Menneestä kiittäen, tulevaisuudelle intoa ja siunausta toivottaen

Pirkko Poisuo