Lapsena kuvittelin, että minusta tulee suurperheen äiti. Olin varma, että äitiydessäni yhdistyisivät sulavasti Peppi Pitkätossun ja Muumimamman hahmot. Olisin hauskin, rennoin, kekseliäin ja lämpimin äiti, joka ikinä on maan kamaralla astunut.

Hieman vanhempana ymmärsin, että en ehkä ihan ylety pitkätossuiseksi muumimammaksi, mutta vielä ensimmäistä lasta odottaessani olin vakuuttunut, että hän olisi vaikuttavan lapsikatraan esikoinen. Olinhan aina viihtynyt lasten seurassa ja lapset viihtyivät minun seurassani.

Esikoisen synnyttyä jouduin kuitenkin tunnustamaan, että olin kaikkea muuta kuin hauska, rento ja kekseliäs. Unettomat yöt kuorivat minusta esiin takakireän nipottajan. Pikkulapsivaiheen loputon sotku herätti piilevän siisteysnatsin. Toistuvat huoltotehtävät ja pyynnöt synnyttivät hiljaisuudesta haaveilevan eristäytyjän. Kaiken yllä leijaili suru kyvyttömyydestä hurmaantua lapsien lapsena olosta ja epäonnistuminen hetkeen antautumisessa. Kahden äidiksi juuri ja juuri ylsin.

Lasten teini-ikäkään ei paljastanut minusta suurta diplomaattia tai viisasta kasvattajaa. Vaikka sotkun tasaantumisen, pyyntöjen vähentymisen ja unien lisääntymisen myötä myös minä rentouduin, en yhäkään tunne olevani edes varjo siitä lapsuuteni mielikuvien upeasta pitkätossu-mammasta.

”Äiti, voitsä sitoa tähän huppariin rusetin, mä en saa sitä tasaseks”, kysyy teini. Minä sidon ja hän luikahtaa tiehensä. Kohta peilin edestä kuuluu: ”Vau, miten sä osasit?! Hei sä voit saada tän luottamustehtäväksesi."

En ole upea pitkätossu- mamma. Talossa onneksi kaivataan kipeämmin täydellisen rusetin sitojaa.

Lue tästä lisää Pala taivasta -tekstejä.

‍